Tämä talvi on ollut erityisen pitkä ja tylsä varsinkin minulle, kun on pitänyt vain nukkua kaiket päivät lämpöisessä takan päällä. Lintulaudalla ei ole kovista pakkasista huolimatta näkynyt tänä vuonna juurikaan pieniä höyhenpalluroita, pörröhäntäisestä oravasta puhumattakaan; ovat tainneet kuulla huhuja minusta ja hyvistä vaanimistaidoistani.

Lempikyttäyspaikaltani keittiön pöydältä ei muutenkaan enää näe kovin pitkälle katolta pudonneen valkoisen mönjän muodostaman muurin ansiosta, joten saattaahan siellä pihalla jotain jännää tapahtuakin, mutta minä en vain sitä enää näe, joten paras käyttää sekin aika hyvin ja nukkua...

Suurempien pihatapahtumien puuttuessa olen saanut rauhassa jalostaa ihmisten pehmitystaktiikkaani pukuhuoneen suhteen. Siellähän on talon paras paikka päiväunille; on pehmeitä sukkia lämpimällä lattialla eikä kirkasta ikkunasta tulvivaa valoa päivälläkään. Livahdan sinne ihan aina, kun vain ihmiset erehtyvät ovea raottamaan, ja kun sitten kuulen heidän käskevän minua sieltä pois, kellahdan välittömästi kyljelleni makaamaan, venyttelen ja maukaisen oikein säälittävästi. Pusken myös päälläni sukkia ja käsiä, heitän vaikka kuperkeikankin ihmisten jalkojen juuressa, mutta aina sekään ei auta. Valitettavan usein minut kannetaan sieltä pois vastustamattomasta mielistelystäni huolimatta, en kuulemma kuitenkaan osaa olla siellä ihmisiksi. Miten osaisinkaan, kun kerta olen kissa!?! No, täytyy myöntää, että pari kertaa jätettyään minut sinne "nukkumaan" ihmiset ovat yllättäneet minut rysän päältä hamuamasta kiellettyjä tavaroita kielletyistä paikoista...

Toinen ovi, jonka auetessa olen heti kärppänä paikalla, on ulos vievä ovi. Isäntä ei nykyään enää hätistelekään minua sieltä kärkkymästä, vaan avaa ulko-ovea vähäsen näyttääkseen, ettei ole vielä kesä. Kylmän pakkasilman haistaessani syöksyn suosiolla takaisin lämpimään eteiseen, mutta kuitenkin heti seuraavalla kerralla minun pitää taas käydä tarkistamassa, olisiko siellä silloin jo vihreää ja lämpöistä.

Nyt tuota valkoista tavaraa on kyllä tullut niin paljon, ettei se ihan hetkessä sieltä katoakaan, mutta voi sitä riemua, kun se jonain päivänä on vihdoinkin hävinnyt, ja pääsen kirmaamaan pihan vakiotähystyspaikalleni, ihanan lämpimälle kalliolle! Sitä hetkeä odotellessa täytyy vain jatkaa takan päällä loikoilua ja nähdä unia pörriäisistä, perhosista ja kuumasta kesäauringosta...


<< Takaisin Najatuksiini