 |
 |
 |
          |
 |
9.10.2007 - Pitkä matka värikkäisiin maisemiin
Nyt onkin jännää tarinaa kerrottavana. Tuossa pari viikkoa sitten nimittäin oltiin ihmisten ja kummi-ihmisten kanssa piiiitkällä matkalla! Sain kököttää kuljetusboxissani tosi kauan, ja maisemat vain muuttuivat värikkäämmiksi koko ajan. Välillä pääsin onneksi käppäilemään ulos ja tallomaan ihmisten sylejä siellä mörisevässä laatikossamme. Kun sitten vihdoin päästiin perille, olikin paljon tutkittavaa. Lukuisia jänniä nurkkauksia ja hajuja, uudet ikkunalautojen tähystyspaikat ja maisemat. Onneksi mukana oli kuitenkin tutut ihmiset ja asiat, kuten ruokakuppini, narukeppini, veskini ja matkaraapimapuuni, jonka päälle opin siellä hyppäämään ihan suoraan maasta. Isäntää huvitti, kun se oli tehnyt siihen puuhun minulle oikein hienon rampinkin, että pääsisin sinne päälle, ja nyt sitä ei sitten tarvittukaan. Enpä minä enää olekaan mikään vauva, joka mitään ramppeja käyttää, vaan iso tyttö, joka kyllä hyppää minne vain haluaa! Yksi houkuttelevimmista paikoista siellä tuvassa oli iso kivikasa, jonka sisällä välillä paloi mukavasti lämmittävä valo. Sillä kasalla oli isot korvat ja kämmenet, terävät hampaat ja ihananhajuiset pitkät luukynnet. Ihmiset kutsuivat sitä Kontioksi ja minä opin ihan viimeisinä päivinä hyppäämään maasta asti senkin pään päälle! Sieltä päältä pääsi kätevästi nukkumaparvelle ihmiskummin peitossa piehtaroimaan ja kurkkimaan ihmisten touhuja alhaalla. Kaikki ihmettelivät kovasti hienoja hyppyjäni, koska se Kontion päälaki oli korkeammalla kuin mihin ihmiset käsillään ylettyivät - ja juuri siksi sinne aina meninkin, kjäh kjäh! Ihmiset kävivät välillä retkeilemässä ison veden ympärillä ja antoivat minun nukkua päiväunia ihanan lämpöisessä Kontion kainalossa. Vain yhtenä päivänä kävin ulkona, ja silloinkin kissakummini kangaskassissa niin, että vain pääni näkyi. En halunnut sotkea hienoja valkoisia tassujani, joten palvelijani saivat luvan kanniskella minua mukanaan pihapiirissä. Ihmiset eivät myöskään laskeneet minua enää ulos sen jälkeen, kun kuulivat ihkaoikean Kontion liikuskelevan lähistöllä. Olisin erottunut sieltä punaisesta maastosta kuin valkoinen haamu, jolloin se oikea Kontio olisi varmasti löytänyt minut ja pistänyt poskeensa! Viimeisenä iltana katselin matkapuuni päältä ikkunaan päin ja näin tähtitaivaalla kirkkaita tanssivia valopylväitä. Ihmiset huomasivat, kun tuijotin ulos, ja tulivat myös katsomaan. Sitten niille tuli yhtäkkiä kiire, kaikki alkoivat vetää kenkiä jalkaan ja takkia päälle. Minä loikkasin taas Kontion pään päälle ja yläparvelle turvaan kaikelta häsläykseltä. Hassut ihmiset menivät ulos ja kävivät vähän aikaa tuijottelemassa taivaalle niskat nurin. Ihmettelen kovasti, mikä ne kaikki sai niin vain ulos ryntäämään, normaalisti niillä oli pilkkopimeällä päinvastainen paniikkireaktio päästä nopeasti tupaan sisään Kontio-vaaran vuoksi. Ehkäpä se valojen kiinnostavuus johtui vain siitä, etteivät ihmiset olleet nähneet oikeita katuvaloja viikkoon... Oli kiva käydä uudessa paikassa, mutta vielä kivempaa oli palata takaisin kotinurkkiin katsomaan, onko kaikki vielä ennallaan. Siellähän ne tutut kiipeilypuut, untuvatossut ja ikkunalaudat olivat, aivan kuten lähtiessäkin. Oma koti (kissan-)kullan kallis! >> Katso kuvia reissustani << Takaisin Najatuksiini |
||||
 |
||||