Tässäkö se oli se kesä? En ehtinyt oleilla ulkona yhtään niin paljon kuin olisin halunnut! Vieläkin yritän eteisessä naukumalla saada ihmisiä säätämään ulos sen ison ihanan lämpöisen valon takaisin päälle ja kaikki pörriäiset takaisin liikkeelle, mutta eivät ne ihmiset sitten taida osata tuollaisia hommia.

Pääsinpä kuitenkin tuossa vähän aikaa sitten ulos, mutta kantokopassani. Ihmiset jaksoivatkin kantaa minua kauan, enkä joutunutkaan siihen murisevaan liikkuvaan laatikkoon mihin ennen vanhaan, vaan nyt me mentiinkin ainakin näääin monta kertaa isompaan laatikkoon, joka piti paljon kovempaa ääntä ja heilui ja tärisi kauan aikaa! Onneksi näin kuitenkin aurinkoa ikkunoista, ja ihmisetkin istuivat siinä vieressä, niin ei ollut syytä hätään.

Sitten pääsin taas ihan uuteen paikkaan. Siellä oli samanlaiset isäntä- ja emäntäihmiset kuin meillä, mutta sitten siellä oli outo uusi tuttavuuskin. Kun olin vielä boxissani, se Toinen tuli heti minua tutkiskelemaan, mutta kun pääsin boxista ulos, se hieman kähisi minulle. En oikein tajunnut mitä se yritti sanoa, mutta aina kun menin tarpeeksi lähelle, sain vastauksena vähän kähinää.

Kävin sitten itsekseni tutkimassa paikkoja, ja löysin yhdestä nurkasta vesikupin ja kaksi ruokakuppia - ihan kuin minullakin on kotona! Niissä oli myös hyvältä haisevaa ruokaa, joten päättelin että niiden täytyy olla minua varten. Sitten emäntä laittoi toiseen paikkaan omat vesi- ja ruokakuppini. Mitä ihmettä, oliko meitä kissoja siellä sitten kaksi?! Tarkemmin kun katselin niin olihan sillä Toisellakin neljä jalkaa, kissansilmät ja häntä, mutta sillä oli niin hyvä maastoutumisväri, etten heti tajunnut senkin olevan kissa!

Aina kun yritin vaivihkaa hivuttautua lähemmäs Toista, se vältteli minua tai piti kähinää tai muuta ihme ääntä. Välillä makoilin matolla ja vähän meinasin torkahtaakin, mutta silti piti aina sivusilmällä kyttäillä missä se Toinen on. Se tuntui viihtyvän ison ruskean laatikon takana, toisaalta ymmärrän, kun siinä oli lämmin patterikin takana. Itse en uskaltanut mennä laatikon taa kokonaan, välillä vain kävin kurkkimassa onko se Toinen siellä. Lähimmillään olimme, kun se Toinen oli nojatuolin alla ja minä päällä (ja toisinpäin), mutta en oikein uskaltanut tehdä tuttavuutta sen lähemmin, kun en ollut ihan varma mitä se kähinä tarkoitti.

Ihmisemännät ja -isännät pitivät tuijotuskilpaamme huvittavana ja välillä yrittivät rentouttaa tunnelmaa heittelemällä meille leluja tai naposteltavaa. Sitten kävin salaa tutustumassa sen Toisen hiekkalaatikkoon, jossa oli paljon pieniä ihmeellisiä vaaleita kuulia, ja sen vesikupistakin uskalsin naukata pari kulausta. Se Toinen taas kuulemma kävi mutustelemassa raksuja minun kupistani.

Ehkä olin sen Toisen mielestä vähän pelottavakin, kun olen tällainen iso vaalea lötkö pölyhuiska. Jospa vielä joskus se Toinen tulisi käymään meilläkin, niin voisin vuorostani esitellä sille kaikki lempileluni, kiipeilypuuni ja salaiset piilopaikkani...

>> Katso kuvia illasta

<< Takaisin Najatuksiini