Kun ihmiset katsoivat minuun tai puhuivat minulle, tuli sellainen tunne, että pitää välittömästi mennä ihan littanaksi maahan mahalleen, nostaa pehva ylös ja peruuttaa taaksepäin. Ei meinannut tulla leikkimisestäkään mitään, kun jatkuvasti piti kurnuttaa ja vahtia, katsovatko ihmiset minuun ja puhuvatko ne minulle vai toisilleen. Ensin niitä vähän huvitti minun käytökseni, mutta toisen päivän iltana ne eivät enää puhuneet minulle, vaikka kuinka mourusin ja yritin saada huomiota.

Kolmantena päivänä olo jo onneksi helpottikin, ja ruokakin maistui taas oikein olan takaa. Ei tarvinut enää peruutella, pehvaa nostella eikä kurnuttaa. Narukepinkin jahtaus kiinnosti ja kuurupiiloa leikittiin emännän kanssa ihan kuten ennenkin.

Nyt toissapäivänä sama hinku iski taas! Vaellan vain pitkin taloa kuristen ja mouruten, enkä jaksa olla paikallani missään, paitsi kun väsähdän. Edes emännän punaisen aamutakin päällä en voi rentoutua, vaan siinäkin pitää pyllöttää häntä kenossa. Aina kun minua puhutellaan, lakoan maahan ja kurnutan pehva pystyssä. Onneksi öisin pimeässä minun ei tarvitse mouruta, vaan voin normaalisti mennä nukkumaan ihmisten kylkeen.

Onpa outo ja rasittava kokemus, ihan kuin päässä jokin vinksahtaisi, enkä voi hillitä itseäni. En oikein tajua, mikä moisen mourukauden tarkoitus on, mutta kunhan isäntä kotiutuu, pääsen hurinalaatikolla sinne, missä ihmisen korvista lähtee johdot metallilätkään. Siellä ne kuulemma saavat kytkettyä mokoman rasittavan mourun minusta kokonaan pois, ja se on hyvä se!

<< Takaisin Najatuksiini