Huh, sainpa viimein emännän tietotaitokoneelle kirjoittamaan minun tuntemuksiani tässä täysin mullistuneessa arjessani... Nimittäin viimeksi, kun ulkona ruoho tuoksui, kärpäset surrasivat ja aurinko helotti todella, todella kuumasti, emäntä lähti muutamaksi päiväksi pois ja palasi mukanaan ihmeellisen hajuinen pieni kovaääninen kaljupää. Olinkin ihmetellyt jo pitkän aikaa, miten emännän mahan päällä ei oikein pystynyt loikoilemaan normaalisti, vaan sieltä luisui jatkuvasti pois. No nyt se syy selvisi, kun maha olikin yhtäkkiä poissa.

Niin, se kaljupää. Näyttelin aluksi vähän aikaa tosi loukkaantunutta, enkä mennyt puskemaan emäntää enkä syliinkään, vaikka kuinka maanitteli. Pitikö sen tuollainen ihme otus taloon tuoda, eikö minussa nyt ollut jo tarpeeksi lemmikkiä!? Kyllä isäntä ja emäntä molemmat kovasti koittivat minuakin helliä, mutta ylpeys ei antanut periksi, kun kaljupään piti koko ajan olla jommankumman sylissä ja minä en sinne mahtunut ollenkaan silloin kun olisin itse halunnut.

Monta kertaa, kun ihmiset lähtivät kaljupää mukanaan riemuitsin, että vihdoin ne palauttavat sen, mutta aina se vaan tuli niiden mukana takaisin. Pakko oli sitten vihdoin antaa periksi ja alkaa puskemaan ihmisiä taas entiseen malliin ja kaljupäätä varovasti vähän myös. Kehitin itselleni sellaisen rytmin, että päivällä, kun kaljupää valtaa ihmisten sylit, minä nukun, ja kun se sitten illalla menee nukkumaan, tulen puustani tai takan päältä alas ja käyn kehräämässä vähän aikaa ihmisten syleissä.

Nyt tilanne on taas muuttunut: kaljupää on kasvanut, pitää enemmän meteliä ja mikä pahinta, pääsee jo liikkumaankin! Kertakaikkiaan kauhistuin, kun se yksi päivä lähti perääni kauhealla vauhdilla. Vaikka se nelivetona liikkuukin, en oikein saa selvää onko se minulle kaveri vai mikä ihme, kun kuitenkaan karvaa sillä ei ole, eikä se oikein osaa minun kieltänikään. Onneksi minulla on kuitenkin puuni, johon se ei vielä ainakaan osaa kiivetä, joten sinne pääsen aina turvaan, jos alkaa ahdistaa. Toisaalta kovasti kaljupää kyllä koittaa turkkiani sukia, kun vain minuun asti ylettää, ja tehokkaasti talvikarvojakin minusta irti nyhtää. Silloin emäntä aina puuttuu asiaan ja vie kaljupään kauemmas. Kivaa, kun emäntä ei enää toru pelkästään minua, vaan kaljupää saa osansa myös.

No, kesällä pääsen uloskin, siellä se ei ainakaan minua kiinni saa. Alkaa ihan selvästi päivät valoistua ja pidentyä, minäkin saan välillä hulluuskohtauksia ja juoksen pitkin seiniä, kun aurinko sopivasti paistaa. Vielä on ulkona kirkasta ja valkoista, mutta joku kaunis päivä kaivetaan minunkin valjaani esiin, ja pääsen maistamaan tuoretta vihreää ihanaa ruohoa!

<< Kuvia minun ja nyytin ensitapaamisesta

<< Takaisin Najatuksiini